22.6.12

Koko kesä festaroidaan.



PROVINSSIROCK. Kolme päivää. 19 keikkaa. 940 ajokilometriä. Yksi rikottu teltta. Liian vähän nukuttuja tunteja.

Epävirallisesta festariautosta täytyi vaihtaa ensin akku, sitten starttijohto. Paikan päällä kärähti sitten pääsulake.

Telttanaapureina oli kaikenlaista kävijää Spider-Manistä ihan tavallisiinkin, joskin maisteessa aavistuksen verran seksistisiin herrasmiehiin. "Nainen ja keittiö" -läppää lensi enemmän kuin keskiverto laskin kykenee summaamaan. Paikalliset lokit olivat suoraan kun Hitchcockin Linnuista. Ruoka oli kallista ja sitä syötiin harvoin, energiantarve korvattiin juomalla senkin edestä.


Paljon pieniä ohikiitäviä hetkiä ihmisten kanssa, joita ei koskaan enää näe.


Kortinpeluuta kahden tytön kanssa, joiden nimet saattoivat olla Hanna ja Karoliina. Kaksi hieman vanhempaa herraa, jotka päättivät viettää aurinkoisen sunnuntain leirintäalueella retkinojatuoleissa istuen ja syvällisiä keskustellen. Kaksi nuorempaa herraa, joista toinen oli viettänyt koko sunnuntain krapulassa ja toinen hörppi halpaa viiniä koverretusta vesimeloninpuolikkaasta. 20-vuotissynttäreiden kunniaksi tarjottu mehukattidrinkki Tuiskulta. Saara puolestaan lainasi sunnuntaialkuyönä huopaansa palelevalle raukalle. Kaikki kauniita, sittemmin kadonneita.

JA NE BÄNDIT.


Parasta keikkaa on mahdotonta valita. Niin monta hyvää, niin monta loistavaa, niin monta erinomaista.

Poets of the Fall yllätti energisellä live-esiintymisellään, M83 keikan aikana syntyneellä moshpitillä. Tai oikeastaan siis M83:n yleisö, itse bändihän soitti tyylilleen ominaista melko maalailevaa elektropoppia. Yllättävää oli oikeastaan se, kuinka projektin ainoa jäsen ja luova voima Anthony Gonzales pysytteli itse kovin taka-alalla ja antoi keikkabändin vetää liveshow'ta.


Mastodonin kauttaaltaan tatuoidulla ja muutenkin melko pelottavan näköisellä Brent Hindsillä oli kukallinen kitaranauha. Troy Sandersin uhkaava mulkoilu sai minut hetkeksi katumaan eturivipaikkaani.

En tiedä, oliko The Gaslight Anthemin laulaja Brian Fallon ottanut jotain vahvempaa ennen keikan alkua vai onko mies aina yhtä happoinen, mutta kaverin välispiikit olivat koko festarin viihdyttävimmät. Juttu kulki epätasaisena tajunnanvirtana suomalaisten paksuista parroista siihen, kuinka USA pieksisi Suomen taistelussa kiitos Rambon ja Rockyn. Tätä väitöstä tukemaan bändi heitti improvisoidun Eye of the Tiger -coverin. Tämän lisäksi laulaja kerkesi myös tarinoimaan Bonon pelkolaseista, halustaan osata lentää ja siitä, kuinka hänen ääniteknikkonsa oli numero yksi. Numero yksi missä, sitä voimme vain arvailla. Eräällä yleisön jäsenellä oli jostain syystä mukanaan didgeridoo.


Eagles of Death Metalin viikset Jesse Hughes oli myös hilpeällä päällä koko keikan ja lupasi muun muassa antaa haleja kaikille halukkaille keikan jälkeen. Ja sitten hän kampasi viiksiään hieman lisää.

Jossain kohtaa huomasin laulavani kolmen nimeltämainitsemattoman seurakunnan työntekijän kanssa mukana kuinka "Jeesus ei tule oletko valmis". Lauantaina nähty PMMP:n keikka oli kaikkiaan neljäs kerta, kun näen bändin livenä, eikä se tälläkään kertaa tuottanut pettymystä. Erityisen hyvin oli edustettuna hikisesti viikkoa aikaisemmin julkaistu levy Rakkaudesta, josta kuultiin keikan aikana ainakin puolet.

Ehkäpä koko festareiden suurin yllättäjä oli Bat for Lashes, jonka keikalta en odottanut paljoa, mutta joka sitten osoittautuikin yhdeksi perjantain kohokohdista. Propsit siitä, että rumpali jaksoi reippaasti paukuttaa polyrytmejään siitä huolimatta, että oli pukeutunut helteisenä päivänä tummaan pukuun. Ja Natasha Khan ilmeisesti vanhoihin ikkunaverhoihin.


Iiris, tuo Viron oma mini-Björk oli myös oivassa vedossa ja show'ssa oli hienoa dramaattisuutta ja teatraalisuutta lavan rajoituksista huolimatta.


Rise Againstin pitissä minä olin menettää hampaani, mutta onneksi selvisin vain huulihalkiolla. Useampi yleisön jäsen oli ilmeisesti ollut keikan loputtua verissä päin. Kun muistelee sitä yhtä pitissä hyppypotkuja harjoitellutta kukkakeppiä, ei se liene mikään ihme. Meno hiljeni ainoastaan hennon Swing Life Awayn ajaksi, ja sen jälkeen rähinä jatkui kahta kauheampana. Edes tuntia myöhemmin samalla lavalla soittanut Billy Talent ei yltänyt samaan.



Minulle entuudestaan täysin tuntematon Kairon; IRSE! jätti hyvän maun suuhun. Kavereiden musiikista tuli mieleen vähemmän turboahdettu Mew.


Snow Patrol jätti minulle lähes olemattomat muistijäljet. Muistan vain sen massiivisen käsimeren Chasing Carsin kohdalla ja tanssineeni innoissani kuin humalainen simpanssi Called Out in the 
Darkin kajahtaessa soimaan. 

Sekä kotimainen French Films että virolainen Ewert & the Two Dragons tuntuivat aluksi hieman arastelevan edessään avautuvaa yllättävän suurta yleisömassaa. Ranskalaisilla Filmeillä yleisönpaljous johtui telttalavasta ja kaatosateesta, Eevertin kohdalla ihmisten matalasta Slayer-sietokyvystä. Onneksi kumpikin kokoonpano lopulta voitti ujoutensa ja soitti suorastaan erinomaisen keikan.

Ihan kiusakseni olen laittanut keikkakuvat täysin eri järjestykseen tekstin kanssa.

PS. Viralliset festarikenkäni, kolmet eri festarit kokeneet conversenrähjät on varmaan siirrettävä eläkkeelle. Se, että kengissä on enemmän reikiä kuin kangasta ei haittaa helteisenä kesäpäivänä, mutta PMMP:n kaatosateen jälkeen olisi kurassa taivaltamiseen kaivannut kenkiä, jossa on pohjat.

No comments:

Post a Comment